”Oon siis 14-vuotias tyttö ja asustelen Laukaassa. Koirien lisäksi harrastan ratsastusta, kerran viikossa. Koirien kanssa harrastelen itsenäisesti temppujen opetusta, sekä välillä vähän agilityä ja tokoa. Molemmat meiän koirista onkin ajokoiria, joten isäni käykin niitten kanssa sitten metällä. Meillä on ollu mun elämän aikana aina koiria, joten monen rotuiset ja kokoiset koirat on tullut tutuiksi, mutta vasta lähivuosina olen innostunut koirista oikein kunnolla. Oikeastaan ekan venakkomme Bravon Innan myötä, on koirat ja niiden kanssa touhuilu ruvennut kiinnostamaan.

Aloin kattomaan Youtubesta videoita erillaisista tempuista mitä jotkut oli opettanut koirilleen, ja niiden innoittamana aloin opettamaan samanlaisia temppuja omille koirillemme. Italianajokoiraamme temput ei kiinnostanu yhtä paljon kuin entistä venäjänajokoiraamme, joten sille ehdin opettamaan jo monia temppuja, kunnes ylättäen Inna kuoli kesken jänisajon, luultavasti synnynäisen sydänvian takia. Se oli koko perheelle kova menetys, joten hankittiin sitten aikas nopsaan Raimo Viljanmaan kautta nykyinen venakkoneitimme Kultanuolen Saana.

Alkuun olin tosi pettynyt sillä Saana oli tosi arka eikä se oikeen uskaltanut liikkua meidän talossa, joten pelkäsin ettei se koskaan sopeutuisi meille kunnolla. Saana oli meille tullessaan jo 5,5-vuotias, joten pelkäsin ettei se enää oppisi samanlaisia temppuja mitä olin Innalle opettanut. Epäilyni paljastuivat kuitenkin vääriksi, sillä Saana tottui nopeasti meillä asusteluun ja siitä paljastuikin tosi hellyydenkipeä ja ihana koira. Enää Saana ei pelkää sisällä liikkumista, paitsi pari huonetta on vieläkin hieman pelottavia. Eniten yllätyin siitä, että Saana oppikin enemmän ja haastavempia temppuja kuin Inna. Sitä ennen olin luullut, että venäjänajokoirat olisivat vain ajokoiria eikä niistä muuhun olisikaan, mutta Saana muutti käsitykseni täysin. Se toimii metsällä hyvin, mutta myös agility ja temppuilu sujuu.

Talvisin Saana vetää myös pulkkaa ja mua suksilla. Viime talvena käytiin Saanan kanssa monet retket laavulle, minä hiihtäen ja Saana juosten edellä, siitä se tykkäs kovasti. Kuitenkin viime syksynä jouduimme sanomaan hyvästit rakkaalle italianajokoirallemme Nemolle, sillä tälle oli tullut vanhuuden myötä kasvaimia ympäri kehoa. Päätimme että oli aika päästää Nemo kivuistaan, ja niinhän me sitten teimme. Silloin Saana jäikin yksin, ja siitä kyllä huomasi miten se kaveriaan kaipasi.

Alettiin silloin miettimään toisen koiran hankintaa ja Raimon kanssa soiteltiinkin, että oiskohan kellään pentuja tulossa. Raimo itse oli kuulema suunitellut pentuja yhdelle nartuistaan ja sieltä sitten pentua odottelimmekin, mutta saatiin sitten kuulla että ei ollut astutus onnistunut. Se oli kova pettymys, mutta uusi toivon kipinä syttyi kun kuultiin että Tyrnävällä ois narttu astutettu ja sieltä vois pentuja olla tulossa. Ikävä kyllä saatiin soitto pari viikkoa myöhemmin soitto, että eipä sieltäkään pentua saatu. Silloin olin jo ihan varma, että ei me ikinä pentua tultaisi sitten saamaan, mutta ihan yllättäen saatiin kuulla että Ilmajoella, Tikotassun kennelissä olisi pentuja tulossa. Olin silloin jo ihan varma, että kaikki pennut olisi jo varattu mutta Katille soitettua saatiin kuulla hyviä uutisia, että olisi vielä pentuja vapaana. Varattiin sitten yksi narttupentu, ja siitä alkoikin se kauhea odotus.

Joka päivä ei muu pyörinytkään päässä kuin se pentu, ja kaikenmaailman listoja tein mitö sille pitäisi hankkia. Päiviä laskin, että milloin olisi arvioitu syntymäaika. En millään ois malttanu oottaa mutta pakkohan se oli. Sitten viimein koitti se päivä, kun saatiin soitto että nyt olisi synnytys alkanut. Olin ihan täpinöissäni, ja heti oli kuvia saatava. Pennut syntyi 13 päivä, ja mun synttärit on 14 päivä joka oli aika kiva sattuma, että nyt on synttärit sitten lähekkäin. Silloin alkoikin päivien lasku, että milloin saadaan pentu kotiin. Useasti viikossa juttelin Katin kanssa Messengerin kautta ja kyselin pentujen kuulumisia, ja välillä kuviakin sain. Käytiin kerran moikkaamassa pentuja, ja silloin päädyttiinkin siihen alusta asti lemppariin. Valinta oli muutenkin aika helppo, sillä heti kun pihaan saavuimme niin tuo oma pentumme oli meitä vastassa.

Aluksi hieman säikähdin, kun saatiin kuulla että pennullamme on napatyrä. Pelkäsin ettemme sitten sitä saisikaan, mutta perehdyttyämme asiaan tarkemmin, niin kyllä se pentu meille silti lähti. Siitä vielä pari viikkoa eteenpäin piti odotella, mutta sitten se päivä koitti, kun lähdettiin pentua hakemaan. Matka Ilmajoelle taittui aika nopeasti, kahviteltiin Katilla ja sitten pennun kanssa kotiin. Pienet itkut itsekkin itkin kotimatkan alussa, kun en voinut uskoa todeksi, että viimein meidän uusi pentu, Judith, oli meillä kyydissä matkalla kotiin. Judith oli alkuun vähän levoton, mutta rauhoittui pian ja alkoi nukkumaan. Matka kotiinkin päin taittui nopeasti, ja Judi pääsi Saanaa moikkaamaan.

Saana olisi hirveästi halunnut Judin kanssa leikkiä, mutta Judi parkaa pelotti Saanan nopeat liikkeet hirveästi. Nykyään Judi olisi se joka Saanan kanssa kokoajan leikkisi ja roikkuisi korvissa, Saana joutuu sitä jo hieman komentamaan kun tuo tulee repimään karvoista. Judin kanssa on arki ruvennut sujumaan hyvin, se on oppinut jo pari temppuakin ja ruoka maistuu. Ihana pentu kertakaikkiaan. Judin kanssa tarkotuksena ois tulevaisuudessa harjotella kanssa erillaisia temppuja, ja myös hiukan agilityä. Jospa sekin innostuis hiihtämisestä mun kanssa? En malta oottaa millanen kesä tästä tulee näitten kahen koiruuden kanssa! Mutta uskon, että paras aikoihin!”

 

Categories: Yleinen